Jouduin viikonloppuna vastatusten sen tosiasian kanssa, etten ole käsitellyt isäni kuolemaa näköjään vielä ollenkaan, vaikka kaikesta tapahtuneesta onkin jo kolme vuotta.

Koin perjantaina elämäni voimakkaimman paniikkikohtauksen. En tiedä, laukaisiko kohtauksen se, että istuimme suljetussa ja lukitussa, kuumassa junassa vailla tietoa mitä on tapahtunut, vai se, että juuri meidän vaunumme alla makasi vielä tajuissaan oleva, tuskiaan huutava puolikas ihminen. Joka tapauksessa tilanne pääsi niin pahaksi (yhtään sitä turman todellista uhria vähättelemättä), että olin kramppaillut junan eteisessä ja haukkonut henkeäni, kunnes poikaystäväni pamautti junan oven lasin paskaksi ja huusi ihmettelevälle junahenkilökunnalle että nyt me tulemme täältä ulos. Muistan takoneeni ovea ja lukeneeni junahenkilökunnan huulilta että "ulos ei ole mitään asiaa". Muuta en sitten muistakaan...En muista mitään matkasta ambulanssille. Poliisi oli kuulemma taluttanut minut, ja hoitohenkilökunta vain ohjeistanut poikaystävälleni miten happilaitteita käytetään ja mistä niitä säädetään. Utelias kansa junassa on varmasti seurannut tapahtumaa innolla.

Media kirjoitti tapahtumasta hyvin, hyvin kaunistellusti. Minä ihmettelen sitä, että jos junan ulkopuolella on kaksi lanssillista hoitohenkilökuntaa, yksi yksikkö kyttiä sekä palokunta, niin miksi vitussa se junahenkilökunta jätti kaikki matkustajat oman onnensa nojaan, lukkojen taakse? Yksikin asiallinen veeärräläinen siellä sisällä olisi voinut rauhoittaa tilannetta ja tiedottaa tapahtumasta. Ne kaksi muuta olisivat voineet olla sitten röökillä siellä pihalla.

En muista omasta tilastani juuri mitään paitsi sen, että tajutessani kuoleman mahdollisen läsnäolon menin täysin hysteeriseksi. Tämä oli ensimmäinen konkreettinen tapahtuma sitten kolmen vuoden. Ja tuli täysin puun takaa. Joku olisi ehkä silloin joskus tarvinnut ihka oikeaa kriisiapua.

En kykene mihinkään järkevään. Istun kyllä töissä, mutta tuijotan lakonisena eteeni ja neppailen...jotain. Pakko kirjoittaa, ihan pakko selventää päätä. Tuhoan tämän tekstin sitten myöhemmin. Sitten, kun kaiken on OLTAVA paremmin. Selkeämmin.

Olen siis herännyt tilanteeseen, jossa sydämeni on jollain kummallisella tavalla päässyt särkymään. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin elämäni aikana. Tai on kyllä teininä, silloin kun naapurikaupungin Ville jätti minut uimamontulle juuri kun olin tajunnut että "juma, meitsi on ihan lovessa." Mutta tuolloin olin neljäntoista, täysin eri ikäkaliiberia kuin nyt.

Ei puhuta enää siitä.

Enemmän kuin vihainen, olen surullinen. Enemmän kuin surullinen, olen hämmentynyt. Koko ikäni olen rumasti sanottuna mättänyt miehiä menemään. Ja nyt, juuri nyt kun olen korviani myöten rakastunut jo toista vuotta....kaikki meinaa hajota käsiin. Ja vielä ilman että kukaan pettää ketään (kai, toivottavasti ei). Eli täysin vailla syyllistä/syyllisiä. Tunnen olevani täysin yksin pakahtumaisillaan olevan sydämeni kanssa. Voisinko saada roskiksen, työntää tämän kaiken sinne ja nakata kannen kiinni? En.

En tiedä kuinka tilanteen voisi korjata. Kyse ei ole likaisista sukkakasoista, tiskivuoroista tai sijaamattomasta sängystä – ei mistään sellaisesta josta aina kuvittelin voivan tulla ongelma. Minua ei vituta mikään tuollainen, ei ole vituttanut enää aikoihin. Kyse ei ole känniääliösekoiluista, toisista naisista tai muusta vastaavasta. En ymmärrä mitä on tapahtunut?

En tiedä mistä tilanne alkoi. Yllättäen vain tajusin olevani yksin. Yhdessä. Yksin, aina. Onneton. Tajusin olevani se viimeinen vaihtoehto kenen kanssa viettää aikaa. Ja kuitenkin tilanne eteni tähän pisteeseen hyvin nopeasti. Suorastaan turboboostilla. Eilen anelin kolmatta päivää ruokakauppaan, koska ne ovat nyt vähän kauempana. Hän unohti. Ihmetteli mitä minä sieltä. Noh, toisilla on tapana pyyhkiä perseensä paskalla käymisen jälkeen... 

Voisiko kaikki korjaantua itsestään? En usko. Toivoisin kyllä. Toivottavasti. Jos toinen on koko elämänsä elänyt siten, että käy vain kotona kääntymässä ja nukkumassa, minä en tohdi pyytää muutosta. Se ei olisi sille toiselle luontaista käyttäytymistä, jos hän vaikka viikon verran tsemppaisi. Hänen tulisi haluta olla kanssani ihan puhtaasta ja vapaasta omasta tahdosta. Toisinaan ihmisten on pakko elää arkea.

Unohtaako hän sovitut asiat jatkossakin? Todennäköisesti. Ehkä. Viisaat sanovat, että yhteenmuuttaneen parin ensimmäiset kuukaudet ovat kuin kuhertelua. Minä en ole koskaan ollut yksinäisempi, enemmän puutteessa ja onnettomampi. Tiedän jo nyt, että tilanteen pitkittyessä päädyn taas ongelmiin syömisen kanssa. Se ei jätä. Siihen on helppo palata. Se suojelee, koska sen sisään voi kätkeytyä. 

En tiedä, mikä tilanne on nyt. Haluan vain aikaa. Sanoin haluavani aikaa. Että ollaan vaan. Ollaan me, nyt kun kerran ollaan me. Ollaan siten kuten vielä ihan hetki sitten. Mitä tämä on? En halua muuttaa mitään. En halua kitistä, kiukutella, erota, ei helvetti, en missään nimessä halua erota, en en en!!! Haluan että asiat ovat kuten olivat vielä aivan hetki sitten. Huoh. kirjoitin tuon jo. En ole vihainen mistään. Kenessäkään ei ole mitään vikaa.

Vielä kaksi, kolme kuukautta sitten teimme kaikkea järjetöntä ja ihanaa yhdessä. Nyt tuskin näen häntä.

Minulla on koko ajan ikävä. Aivan järjetön ikävä sitä ihmistä, kenen posti tulee samaan osoitteeseen kuin omani.

Voi luoja anna tämän olla vain joku viikon mittainen uni. Haluan että ensi viikolla kaikki on hyvin.

...Olen joskus tainnut täällä blogissanikin mainita, että vielä joskus tulee minunkin vuoroni saada kunnolla nenilleni. Jos vielä viikonloppuna olin liukumäen yläpäässä, nyt olen lähestymässä sitä keskikohtaa, jossa mäki hieman loivenee, mutta jonka jälkeen alasliuku tapahtuu vauhdilla ja nopeasti, aina pohjalle saakka. Sen jälkeen ovat housunlahkeet kurassa. Varsinkin, kun näyttää siltä, että siellä liukumäen alapäässä on helvetinmoinen kuralätäkkö.

Tuntuu, että maailmasta löytyy vain kahdenlaisia miehiä/poikaystäviä.

Ensimmäiset ovat enemmän poikaystäväainesta. He ovat rehellisiä, perin luotettavia ja rakastettavia, mutta loppujenlopuksi niin fakkiutuneita kotihiiriä ja nettiaddikteja, että heihin kyllästyy viimeistään seurusteluvuoden toisella neljänneksellä...plus että heti ensimmäisen jälkeen he lopettavat harrastukset, ystävät ja kaikenlaisen muunkin aktiviteetin ulkomaailmassa, suhteen ulkopuolella. He vain seurustelevat. Ainiin, ja ovat netissä. Tällaisen miehen kanssa saa olla aina kahden, jutella fiksuja ja tuntea olevansa rakastettu, the ainoa, mutta vielä vuodenkaan yhdessäolon jälkeen hän ei ymmärrä kuinka karmeilta liian ylös vyötäisille nostetut farkut näyttävät. Tällaista miestä on myös vaikea haluta. Fyysisesti, meinaan.

Toiset ovat paljon vähemmän poikaystäväainesta. Heihin retkahtaa sokeasti, koska ovat niin syötävän ihania, mutta heitä ei meinaa saada kiinni millään ja koskaan, koska he ovat menossa kaiken aikaa, 24/7. Heidän kalentereistaan löytyy vain päivä nimeltä tänään. Ensin tulevat aina kaverit, sitten tyttöystävä. Koskaan et voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kahden promillen humalassa saat kuulla olevasi kiiltokuvapojun elämän nainen. Tähän ryhmään listaan kaikki muusikot, narkkarit, addiktit (kaikki muut paitsi netti-sellaiset), sekä tavallista aktiivisemmat, jokseenkin tyylitajuiset normimiehet. Niin, ja tietysti vielä pleijerit. Tällaisilla miehellä, joita nainen mieluusti "kehittäisi" (ihan vähän vain), on hyvin vahva oma tahto, sekä niin monta ottajaa ja vonkaajaa kulman takana, että tyytyminen on siihen mitä saa. Se, mitä nainen haluaa tai saattaisi haluta, on täysin toisarvoista. Asiasta ääneen mainitseminen on tietenkin kiukuttelua.

Kolmannet elävät ilmeisesti jollain toisella kiertoradalla, koska en ole ikuna heihin törmännyt.

Olen tykännyt ensimmäisistä, rakastanut toisia – koko ikäni haaveillut kolmansista. Unissani.

Läppäri vetelee viimeisiään. Pöytäkoneenikin on vuodelta miekka ja kivi. Vaan silti sorruin ostamaan mielummin merkkifarkut ja -laukun, kuin laittamaan rahaa säästöön uusia tietoteknisiä vempaimia varten. Viime aikoina rahaa on tosin mennyt kaikkeen muuhunkin, sanotaan nyt vaikka että tärkeämpään ja järkevämpään. Mitä nuo sanat ikinä tarkoittavatkaan.

Elämäni suunta on jälleen muuttumassa. Maj Karma soi jossain taustalla.

...sä olet uudessa kodissa taas ja taas olet uudessa alussa

kaikki kävi niin varoittamatta

totuus iski kuin salama...

Niin. Jos nyt vielä kokeilen.

Siinä mielessä tilanne on nyt toisin (tai ainakin toisin kuin viimeksi), ettei minulla ole toisen ihmisen kanssa elämisen suhteen minkäänlaisia odotuksia. Tiedän millaista se on. Vannoin, viimeksi alle kaksi vuotta sitten, etten enää koskaan muuta kenenkään kaksilahkeisen kanssa saman katon alle. Vaan kuinkas kävikään.

Rakastuin. Luullakseni ihan oikeasti, vaikka loppu jääkin nähtäväksi.

Pakkailen laatikoita. Pyörin pienessä, minulle niin rakkaassa asunnossa. Tämä koti on ollut minulle tärkeä. Yksi tärkeimmistä.

Nostan muutaman taulun seinältä. Kerään asioita pois seiniltä. Hävitän muutamia muistoja, kuten teen joka vuosi. Säästän tärkeimmät, ehkä ne vähiten kipeät.

Hankin laatikoita. Hankin monenlaisia säilytyslaatikoita, mustia ja valkoisia, ja pakkaan niihin järjestelmällisesti palasia elämästäni. Jokaisen päälle kiinnitän lapun jossa lukee jotain osviittaa laatikon sisällöstä. Kosmetiikat, kengät, hatut ja lautapelit on vielä helppo pakata. Case isä, vanhat päiväkirjat, kalenterit, jotkut valokuvat ja muistoesineet ovat vaikeampia. En malta olla kajoamatta niihin kaikkiin, edes vähän...kuin tirkistellen.

Osa pienistä laatikoista sisältää yllätyksiä vuosien takaa. Toisia ihmettelen, kuinka olen jaksanutkin kuljettaa niitä mukanani vuodesta ja asunnosta toiseen. Jotkut laatikot olen pakannut neljä muuttoa sitten. En avaa niitä vieläkään. Näen läpikuultavan kannen läpi festaripassin vuodelta 1995 ja lahjaksi saamani kristallikalan. Törmään myös vanhaan kihlasormukseeni, jonka kaiverrus kertoo jotain vuodesta 1996. Samassa laatikossa on paperinen, vielä aavistuksen parfyymilta tuoksuva ruusu mieheltä, jonka kanssa petin silloista kihlattuani. Kiitos Minigrip-pussin tiiviyden, haistan petokseni edelleen tuossa ruusussa.

Hymyilen. Löydän eteisnallen, vuosia sitten siskoilta saamani ovivahdin. Pitää muistaa löytää sille uusi paikka.

Olen kiintynyt kirjoihini. Niistä en luovu yhdestäkään. Mietin minne saan ne mahtumaan uudessa kodissa, vaikka siellä onkin enemmän tilaa.

Yhteistä tilaa.

Makaan lattialla ja kuuntelen musiikkia. En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Elän muutoksen aikaa ja sopeudun vähitellen. Olen piirun verran armollisempi itselleni kuin aikaisemmin. En vaadi itseltäni onnistumista. Yhtä hyvin tämäkin voi mennä reisille.

Vaan enpä tiedä ellen kokeile. Ja mitä sitten vaikka menisikin?

Kaikki tässä suhteessa on muutenkin niin ylösalaisin ja vastoin kaikkia maailman lakeja, etten voi kuin olla avoin ja katsoa mitä tuleman pitää.

Hassu yhteensattuma (melkein kuin kohtalon oikku) on myös se, että meiltä molemmilta olisi menossa kodit alta ennen vuodenvaihdetta. Ellemme olisi tehneet yhteemuuttopäätöstä nyt ja ilmoittaneet tilanteestamme hyvissä ajoin vuokranantajillemme, olisimme itse saaneet pian kuulla että lähtö on lähellä. Molemmilla. On toki mukavampaa lähteä näin.

Pian on kesä. Olen jo möyhinyt uutta pihaa ja ihmetellyt kasvien (myös rikkakasvien) moninaisuutta, vaikkemme ole vielä muuttaneet. Olen käsitellyt ja sutinut pihalaudoituksen, yrittänyt sitkeästi pitää hengissä ensimmäistä ruukkuorvokkiani ja ihmetellyt suurikokoisia muurahaisia. Olen myös saanut ensimmäisen kiukkukohtaukseni ja lähtenyt bussilla yksin Helsinkiin, äkäisenä kuin ampiainen. Olen myös juossut karkuun oikeaa ampiaista ja sählännyt monimutkaisen painepesurin kanssa. Olen repinyt viikon päivät irti vanhoja tapetteja ja hionut seiniä. Olen aivastellut remonttipölyn keskellä ja syönyt ruohosipulia omasta maasta. Noh, vuokramaasta, mutta silti.

Odotan että saan kutsua kaikki ystäväni kylään.

Kuka tietää, ehkä vielä taas jonain päivänä palaan tänne.

Kallioon.