Viimeistä lomaviikkoa viedään, ja iiihan pikkiriikkinen ahdistuksenpoikanen nostaa päätään. Motivaatio minkäänlaiseen vastuulliseen työntekoon on aika lailla nollassa. Kaiken kukkuraksi, en tiedä yhtään mitä on luvassa ja odotettavissa ensi maanantain jälkeen. Todennäköisesti ihmisten lietsoama normipaniikki, jonka sekaan yritän jälleen ujuttautua rauhallisine mielipiteineni - tai sitten jotain muuta. Eniten ahdistusta aiheuttaa kai se, kun tiedän ettei mikään ole olennaisesti muuttunut. (Kai.) Ihmisten asenteiden (työtä kohtaan) pitäisi ensin muuttua, ennen kuin yksikään asia muuttuisi. Tarkoitan siis sitä, että jos on vaikkapa kottikärryllinen hommia, niin paniikki-ilmapiiriä lietsoamalla ne työt eivät siitä kärrystä katoa...vaan siten, että vilkaistaan kärryä, todetaan sekunnin sadasosassa että "jahas!", kääritään hihat ja aletaan hommiin. Tehdään työt ripeästi mutta huolellisesti. Haavekuva? - kyllä. Raah ja blaah. Tositilanteessa se kottikärryjen päällimmäinen työ tehdään ensin vähintään viidesti, ennen kuin edes ajatellaan että toisto syö aikaa suoraan niiltä muilta töiltä.

Kuukauden lomaan on mahtunut yksi aurinkoinen hellepäivä. Aurinkorasvoille ja bikineille ei ole ollut juuri käyttöä. Olen aina ennen paahdattanut ihoani auringossa (maltillisesti, tosin), ja ollut muutenkin tarkka siitä, että saan kesän aikana ylleni edes jonkinasteisen päivittyneen hipiän, valkoinen kalvakka iho kun ei sovi yhteen minkäänväristen vaatteiden kanssa. Mutta....

...nyt rusketuksestakin on tullut yhdentekevää. Elokuun lopussa käytetään jo poolopuseroita ja siihen on aikaa enää...noh, ei montaa viikkoa. Joten mitä hyötyä päivettyneestä hipiästä? Sitäpaitsi tavallinen, "turvallinen", maltti on valttia -päivetys on täysin out. Spray-rusketetut "101 tapaa käyttää trikoota" -naiset edustavat jo niin paljon tummempaa hipiätyyppiä, että semmoista tuskin saa aikaiseksi edes solariumin ja auringonpalvonnan yhteisvaikutuksella. Tämmöinen valkoinen goottinaama tuntee itsensä siis lähes turistiksi, jos eksyy kahville trikooreviirille, vaikkapa nyt Esplanadille =) Sitäpaitsi, syksymmällä kaikki vapaa-aika rajoittuu muutenkin pimeään aikaan (aikaiset aamut ja illat), joten...miksi vaivautua.

Pakotin itseni nousemaan ylös sängystä klo 8. Haluan että päivät tuntuvat pidemmiltä nyt, kun niitä on enää vähän jäljellä. Tänään voisi vähän lenkkeillä ja tehdä kroppa-, kynsi-, käsi-, jalka-, pää-, sun muuta huoltoa. Paikat on ihan jumissa kun ei ole ehtinyt ja viitsinyt liikkua. Ainakaan tarpeeksi. Naiseuden hoito vie muutenkin ärsyttävän paljon aikaa. Siis ihan perusjutut, eli kaikenlainen karvanpoisto, kynsien "ookoona" pitäminen, jalkojen hoito, ihon rasvaus sun muu huithapeli pikkujuttu. Pitkän tukan  föönaaminen kuivaksi on kaikkein puuduttavinta. Siitä voisin melkein luopua, mutta ilman fööniä tukan kuivumiseen menee ikuisuuksia. Oma hiuslaatuni kun on vielä sellaista venyvää ja lasimaista, joka kerää itseensä kaiken mahdollisen kosteuden. Pesen hiukset nykyisin vain joka toinen päivä. (hirvittävän tärkeä tieto tämä viimeinenkin.... milloin opin kirjoittamaan jotain fiksua?)

Uusi, "oikea" päiväkirja on mainio juttu. Käsialani on vain mennyt vuosien mittaan sellaiseksi, etten tahdo saada itse selvää mitä olen opukseen kirjoittanut...oli silti hyvä päätös aloittaa kirjoittaminen "vain itselle". Tavallaanhan se on itselle, tavallaan taas jonkinlainen kirje kaikille muille. Sitten ehkä joskus. Tai tiedä häntä. Kirjoittaminen on silti maailman (lähes) hienoin asia!

Jahas. Onpas tullut taas rapateltua kaikenlaista huttua. Nyt tarvitsen lisää kahvia.

Minulla on hirveä hinku ja tarve päästä ostamaan oikea päiväkirja. Siis ihan sellainen paksu, kovakantinen ja paperisivuinen tiiliskivi. Jollain perverssillä tapaa haluan, että sellainen löydetään kuoltuani. (Paitsi etten ole ajatellut kuolla ihan hiljattain, mutta silti.) Huomaan etten enää osaa kirjoittaa syvimmistä tunnoistani tänne blogiin. En uskalla. Ja sitäpaitsi...oikean päiväkirjan ja kynän voi ottaa mukaan minne tahansa, ja piirrellä sivuille sydämiä ja kyyneliä vaikkapa...noh, rannalla. Lauseen ja ajatuksen silloin tällöin.

Läppärin mukaan ottaminen olisi mautonta ja liian insinöörimäistä.

Olen yksinkertaistanut monia asioita elämässäni kuluneen vuoden aikana. Viimeisin temppu oli saksia kaikki luottokorttini palasiksi! Se oli huikea tunne. Nyt jos tarvitsen jotain, hankin sen rahalla.

Kohta minulla ei ole siteitä enää minnekään, ainoastaan siivet selässäni. Tämä uusi suunta on aivan mahtava!!!

Tänään juon pienet hippijurrit ystävien kanssa.

Ihmiset ovat revetä liitoksistaan kysellessään kesäsuunnitelmiani. Heidän on uskomattoman vaikea ymmärtää, ettei minulla ole ollut, ei ole, eikä tule ainuttakaan suunnitelmaa. Vastaan kaikkeen EHKÄ, koska haluan edetä juuri sen mukaan, miltä itsestäni tuntuu. Herne on mennyt nenään jo ainakin muutamalta sukulaiselta ja tuttavalta.

Minä tulen jos siltä silloin tuntuu.

Minua ei kiinnosta vittuakaan oletteko varanneet grillattavaa tarpeeksi ja riittääkö viina, mihin aikaan meinaatte väkertää vihdat, saunoa, uida, tappaa hyttysiä ja pelata mölkkyä. Minä osaan kyllä hoitaa omat skerbani ja jurrini, mikäli olen tulossa. Ja jos minulle ei sitten löydykään laskelmoitua yöpaikkaa, iltapihviä ja penkkiä pokeripöydässä, voin nukkua tyytyväisenä taivasalla ilman mankeloituja lakanoitanne ja viikattuja flanellipyjamoitanne. No worries, nyt on kesä! Ei jaksa stressata, eihän? Miksi minun pitäisi tietää maanantaina, mitä teen perjantaina? Minä en tottavie tiedä vielä edes sitä, mitä teen huomenna, enkä haluakaan tietää. Argh.

Jos jotain vihaan, niin jankuttamista.

Otan ikäni ihmettelyn yleensä kohteliaisuutena. Joskus se kuitenkin ärsyttää, viime päivinä se on ärsyttänyt erityisen paljon. Etenkin silloin se ärsyttää ja vetää palkokasveja neesuun, jos ja kun kohtaan ihmisen, jonka maailmankuvaan mahtuu vain yhdenlaisia ja -näköisiä kolmekymppisiä. Tällaisten ihmettelijöiden mielestä on lähes tavatonta, että kolmekymppisellä naisella voi olla vielä pitkä tukka (jota ei ole siis leikattu helppoon polkkamalliin), tai että kolmekymppinen nainen voi ihan oikeasti käyttää kaarituettomia(kin) rintaliivejä niinä päivinä, kun ei halua astetta enemmän nostetta, vaan näyttää aavistuksen lattarintaisemmalta. Olen kohdannut ihmettelyä myös sen suhteen, etten sitten vaihtanutkaan mustaa ripsiväriä ruskeaan täytettyäni pyöreitä...! -eli perus jadajadaa siitä, mikä on meikin oikea määrä suhteessa ikään. Blaaaah! Olen kurkkuani myöten täynnä stereotypioita!

Olen törmännyt lomani aikana jo kolmeen ihmettelijään. Kahteen mieheen, yhteen naiseen. Naisen suurin suusta lipsahtanut sammakko oli juuri tuo epäonnistuneen kiero ripsivärivittuilu. Jätän sen omaan arvoonsa. Kolme ihmettelijää kahdessa viikossa on silti paljon. Viimeisin kundi veikkasi eilen että olen iältäni kaksikymmentäneljä. Meni liki kahdeksan vuotta metsään. Noh, ilahduin toki tuosta arviosta, mutta perusteluna oli, etten kuulemma näytä kolmekymppiseltä koska hymyilen ja minulla on pitkä tukka. HÄH?! (...herää kysymys, näyttäisinkö ikäiseltäni jos leikkaisin jenkkisiilin ja vetäisin naaman norsunvitulle???)

Minua kiinnostaisi tietää, miltä tällaisen perusihmettelijän mielikuva-kolmekymppinen näyttää? Siis ihan oikeasti. Onko sellaisia edes? Jos lasketaan pois liki teini-ikäisten muksujen luomuimettäjät ja kerran kahdessa vuodessa sikiävät ja synnyttävät varhaisaikuisäidit, jotka siis saattavat olla aavistuksen verran näiden luonnonmullistusten valahduttamia (moni synnyttänyt ja imettänyt näyttää silti pirun hyvältä) niin...jäähän noista silti jäljelle se naisen oma valinta. Eli valinta siitä, käyttääkö sen ylimääräisen aamuvartin kaunistautumiseen, itsensä hoitamiseen vai johonkin muuhun. Toki geenit ja perimä ja perimä ja geenit vaikuttavat ties mihin, eikä vartti aamuisin pelasta mitään - kaikkein vähiten sitä totuutta - mutta jos perusihmettelijämiehellekin on muodostunut jo vankka käsitys siitä, miltä kolmekymppinen nainen näyttää, niin mistä helvetistä tuo käsitys oikein muodostuu? Ja miltä sellainen kummajainen sitten näyttää? Vituttaako sitä koko ajan, jos se ei kerran koskaan hymyile?

Kyllä minullakin on ryppyjä, enkä minä niitä peittele. Simmujen kulmissa on hymyviivoja kaikenlaisia, jotka eivät enää kaikki katoa naaman ollessa peruslukemilla. Otsassakin on ajatusryppyjä, ja kaiken maailman naamakarvatuheroakin pukkaa ties mihin kohtaan...monella ikäiselläni ei edes vielä ole yhtä paljon ilmeryppyjä kuin minulla. Tiedän jo nyt olevani vanhana ihan pirun ryppyinen, koska kärsin kuivasta ihosta, joka ryppyyntyy huomattavasti herkemmin kuin rasvainen iho.
Silti voisin näyttää Botoxille persettä. Olen vetänyt rajani.

Loppuuko naispuolisen ihmisen elämästä kaikki kauneus - todellinen ja feikattu - sinä päivänä, kun kello kilahtaa kahdestakymmenestäyhdeksästä kolmeenkymmeneen? Perusihmettelijän mielestä kyllä. Minun mielestäni ei. Eli jyrkkä ehkä.

Ei jummarra. Anteeksi kiroilu. "Niinku for real..."



Viikon vinkki: Jos tunnet itsesi väsyneeksi tiskirätiksi, tee Cameronit, Madonnat, Demimooret ja Sekamelskat, ja hanki viriili, "parikymppinen ja risat" osa-aikapoikaystävä =)

Viimeinen lapparikerta oli vähän haikea. Yhdeksän kuukauden hoitosessio laitettiin pakettiin ja nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja jatkaa ihan yksin. Tai noh, käynhän minä elokuusta lähtien kerran kuussa samalla lääkärillä, mutten enää lapparissa. Kävellessäni takaisin kaupunkiin päin tunsin silti jonkinlaista voittajan tunnetta. Puistotiellä tuli vielä vastaan anorektikko, jonka katse huusi epätoivoa. Mieleni teki halata häntä, mutta enhän minä tuntemattomia hali...(selvinpäin ainakaan, heh.)
Jotain on taas käyty läpi, ehkä myös opittu, ja oloni on yllättävän vahva, varsinkin jos vertaan sitä viime syksyiseen.

Omaa haastetta arkeeni tuo tietysti juuri alkanut kesäloma, jonka aikana tulisi muistaa sekä syödä, että olla kuluttamatta viimeisiä vähiä rahoja. Onneksi olen maksanut keikka- ja festarilippuja jo ennakkoon...
Kesäsuunnitelmia on jonkin verran, mutta silti aika niukasti. Se on oikeastaan aika mahtavaa! Lisäksi lähes kaikkien ystävien ja tuttujen lomat ovat vasta elokuussa. Edessä on siis kosolti omaa aikaa.

Yritän ottaa tästä ajasta kaiken irti.
Aion lojua! -ja hyvällä omallatunnolla :)

...lisäksi, taidan olla vähän enemmän kuin ihastunut. Aika flow...

Syöminen on jollain lailla hanskassa. Mässäilen kyllä välillä, mutta suhteellisen hyvällä omallatunnolla, koska teen sitä vain satunnaisesti. Olen opetellut myös "tärkeän" julkisen mässäilyn taidon, eli en tunne itseäni porsaaksi jos napostelen vaikkapa karkkipussin tai jäätelötötterön ihan ihmisten ilmoilla. Niinhän ne muutkin tekevät?! Hienoa.

En aloitakaan terapiaa. Nykyinen lääkärini puolsi ehdotustani siitä, että kävisin jatkossa hänen luonaan noin kerran kuussa, ja maksaisin huvin omasta pussistani. Mikäli jonkinlaista negatiivista notkahdusta olossani tapahtuu, asiaa mietitään uudelleen heti syksymmällä ja hän auttaa terapeutin etsinnässä. Nyt tavoitteenani on kuitenkin pärjätä ihan omillani. Kaksi aikaa lappariin on vielä jäljellä, toinen ennen juhannusta ja toinen juhannuksen jälkeen. Sitten se on loppu.

Olen elellyt suhteellisen onnistuneesti ilman lääkkeitä. Lääkäri ei sitä tiedä, enkä osaa päättää kertoisinko asiasta vai en. Tunnen oloni samanlaiseksi söin nappeja tai en. Tavoitteenani on elellä lääkkeetöntä elämää eikä nujertua diagnoosien vietäväksi. Nähtäväksi jää, onnistunko. Tuntuu silti, että jo pelkkä liikunnan ja ulkoilun lisääminen on auttanut hallitsemaan energiapiikkejä...ja aurinko. Valo. Tarvitsen valoa.

Odotan innolla lomaa. En tiedä vieläkään tarkkaa päivää milloin se alkaa, mutta todennäköisesti pian juhannuksen jälkeen. Sitten pitäisi osata venyttää penniä, että rahat riittävät alkusyksyyn saakka. Haluaisin viikoksi jonnekin reissuun, lämpimään, lököttelemään ja uimaan, muttei siihen taida olla tänä kesänä varaa. Festarit kun nekin nielevät budjettiani.

Kärsin mittavasta univelasta, edelleen. Viikonloput tulee eleltyä sen verran vauhdikkaasti ettei unelle jää tarpeeksi aikaa. Noh, oma moka. En vain pysty "hukkamaan" kallisarvoista aikaa nukkumiseen, vaikka se olisi kuinka tärkeää tahansa.

Elämä on yhä aikas lailla mallillaan. Kokonaisvaltainen hyvä olo jatkukoon edes syksyyn saakka.
Rakastan kesää.

Ensimmäinen potentiaalinen terapeuttiehdokas tuotti pettymyksen. Muut yhdeksän eivät ole vielä vastanneet. Maksoin tunnin session viimeisellä satasellani enkä vakuuttunut. Viimeinen kysymys "mikä on seksuaalinen suuntautumisesi" sai karvani nouseman pystyyn, ja lopulta luikin karkuun niin lujaa kuin osasin.
- Hetero, perkele! ...huikkasin matkalla sohvalta käytävälle.
En tiedä tuleeko tästä mitään. Lappariaikoja on enää kolme, ja sitten se on loppu. Ainakin toistaiseksi. Ellen sitten laihduta itseäni luurangoksi ennen juhannusta ja hiivi saranoiden välistä osastolle.
Raah. Huonoa huumoria.

Minä kun olen ihan kesken vielä.

Olen onnistunut sössimään raha-asiani. Vituttaa. Pitäisi ehkä hankkia kesätyö, tai lähteä kesäksi jonnekin ulkomaille tekemään...noh, jotain. Raivostuttaa tajuta, että olen elänyt puoli vuotta luotolla - kiitos verottajan jonka määräämiä mätkyjä makselin kuukausikaupalla. Nyt kaikki on maksettu, isukin vastaavat mukaanlukien, ja jäljellä on vain lisää velkaa. Ja turhia tavaroita. Toinen raah.

Elelin epähuomiossa viikon ilman lääkkeitä. Palkkioksi sain erittäin epämääräisen viime viikonlopun ja tappoväsyneen alkuviikon. Mieli pomppi kuin rodeoratsastaja, ja yllättäen huomasin lävistäneeni napani. Taas. Ja sitten olin ihan vähän ihastunut. Ja sitten ajattelin taas järjellä ja siivosin kaiken vaaleanpunaisen pois mielestäni.
Arjen rutiinit ovat lääkettä mielelleni. Peruskuviot. Töissä ja kaupassa käynti, imuroiminen, pyykin pesu, kalseat aamu-uutiset ja hikiset lenkit. Ryhdittävät rutiinit.

Eilen ajelin kilpaa liikenteessä. Teho-Audi voitti, mutta ainakin pojilla oli kivaa. Minulla oli paremmat rokit  - ja lujemmalla.

Juhannuksena tiedossa reissu puolituntemattomien kanssa. Toisena vaihtoehtona olisi bändibäkkärielämää festareilla, lavan takana. Jälkimmäinen kuulostaa kiehtovalta, mutta tilanteeseeni nähden aivan liian vaaralliselta. En halua jälkikäteen todeta tehneeni kaikkea sitä mitä kuitenkin tekisin, jos sinne menisin.
Eli ei.

Kaverilta meni kämpästä sähköt.

Anteeksi asenteeni. Ja sanajärjestys.

Lapparin lääkäri oli jälleen sitä mieltä, että olen edistynyt. Hänen mielestään nyt ollaan ohitettu akuutein vaihe, ja nyt olisi hyvä aika alkaa etsimään terapeuttia. Minä kun luulin että tämä on terapiaa, edes jonkinlaista... Tai noh, tiesinhän minä ettei tämä sitä sanan varsinaisessa merkityksessä ole, mutta että nyt pitäisi vasta alkaa kaiken läpikäyminen...hmm. Olen kyllä valmis, mutten ole varma kannattaako minun tutustua itseeni ihan niin hyvin? Toisaalta, jos kova kuoreni on alkanut rakoilemaan vasta nyt, kolmekymppisenä, niin tottavie haluan selvittää ennen kuolemaani, kuka kumma minä oikeasti olen! B-lausuntokin on jo valmiina, joten nyt pitäisi vain ryhtyä kahlaamaan tavattoman pitkää listaa erinäisistä terapiamuodoista ja -paikoista, ja käydä tapaamassa useampaa vaihtoehtoa. Kuulemma ensimmäinen ei välttämättä ole aina se paras vaihtoehto. Miestä en edes harkitse. Siitä tulisi vain liian mutkikasta, kuitenkin ;)

Urheilu jatkuu pienehkön "wapputauon" jälkeen. On kummallista, että jaksan teholiikkua arkisin vaikka valvon ja juhlin lähes kaikki viikonloput. Tämän viikon juoksut ovat tuntuneet todella hyviltä, ja askel on ollut harvinaisen kevyt. Uusi sykemittari on hieno, mutta olen kuin mummo marjassa sen käyttämisen suhteen.

Olen sotkenut raha-asiani. Hoidan kaiken kyllä kuuliaisesti, eikä maksumuistutuksia tule mistään ilmansuunnasta, mutta jostain syystä kaiken maailman velkaa on päässyt kertymään, ja ihan liikaa. Tienaan suhteellisen hyvin, mutta viikko ennen palkkaa elelen jo popcorneilla, ja se on täysin oma vika. Peiliin käy katsominen...Ehkä minun pitäisi leikata kahtia kaikki lompakkoni muoviset kortit?

Kesä lähenee. Mahtavaa. Konsertit, festarit, keikat, terdet, valoisat yöt, aamuöiset maailmanparannuskeskustelut, varhaiset aamutorit, ulkokirppikset, piknikit, retket, yöuinnit, laiturit, satamat, saippuakuplat, ajelut, kahvit, viinit, mansikat, jäätelöt, kuuma asfaltti ja spontaanit hölmöilyt ovat ihan nurkan takana. Ja loma. Viitisen viikkoa. Vailla suunnitelmia ja ...heh, rahaa. Siitä täytyy tulla mahtavaa! =D

Elämä on aikas ihanaa. Olen pyörinyt viimeaikoina kahden eri miehen kanssa, myös molempien kaveriporukoissa, jotka ovat täynnä mahtavia ihmisiä. Toisen miehistä otan tosissani, toinen pyörii enempi kaveripohjalla. Toki sen kaverimmankin huomio imartelee. Kummankaan kanssa en seurustele, mutta toiseen voisin sanoa ihastuneeni jo aikapäivät sitten. Molemmat miehet tietävät toisistaan, joten minun ei tarvitse luikkia heidän kanssaan salaa. Miehet ovat toistensa vastakohtia, mutta heitä molempia yhdistää huikea elämänkokemus ja totaalisen mahtava asenne elämään. Lisäksi molemmat miehet ovat aivan yhtä sitoutumiskammoisia ihmisiä kuin minäkin. Ja yhtä lailla meitä kaikkia ahdistaa ajatus kylpyhuoneen "toisesta" hammasharjasta. Hyvähyvä. Eikä kukaan ole paskantärkeä jauhaja, vaan enemmänkin eläjä ja kokija. Myös jonkinasteinen narsisti.

Olen löytänyt monia sukulaissieluja viimeisen puolen vuoden aikana. Niin naisia kuin miehiä. Olen tutustunut ihmisiin, joihin minun olisi pitänyt tutustua jo ajat sitten.

Polkkaaminen tuntuu nykyisin jollain tapaa tylsältä. En jaksa kuitenkaan tuhota blogiani, varsinkaan nyt, kun olen vihdoin oppinut nauramaan vanhoille teksteilleni ja olemaan häpeämättä sitä mitä olen joskus sanonut tai tuntenut.

Rajojen ja ääriviivojen löytäminen ja hahmottaminen on aika ihanaa.
Tänään tykkään olla minä, ja se on omituista!

Projekti nimeltä rauhoittuminen (edes hetkellinen) ei ole oikein ottanut tuulta alleen. Pitkästä aikaa makaan sohvalla tuupertuneen yhdentekevässä tilassa ja mietin kuinka en tykkää mistään ja kuinka mikään ei huvita. Silti viihdyn.

Cd-levy soi loppuun. Hiljaisuus tuntuu kummalliselta. Päätä särkee, kiitos mustan tussin jolla suttasin kuvioita valkoiseen taulupohjaan. Kaiken juhlinnan ja riennon jälkeen taidan olla aika väsynyt.

Mistä saisi kestomeikit, jotta silmät pysyisivät aina hiilenmustina? Millä saa hiuksiin ikitakut, muutoin kuin laittamalla rastat?

Lukemattomia lehtiä ja kirjoja makaa pöydällä. Televisio on ollut kiinni jo toista viikkoa. Olen käynyt kotona lähinnä vaihtamassa vaatteita - ellei etkoja ja jatkoja lasketa. Yksinolo tuntuu raukean ihanalta, ainakin nyt, hetkellisesti. Arki jollain lailla...suoristaa. Työ menee kaiken muun ohessa, kuin unessa. Se sujuu hyvin, jopa hyvin huolellisesti, mutten enää osaa stressata siitä.

Exä on tulossa tuomaan vara-avaintani. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Ajatus kohtaamisesta tuntuu jopa omituiselta.

Pitäisi käydä kaupassa. Viedä pulloja. Käydä lenkillä. Järjestää sukkalaatikko. Pestä farkkuja. Vastailla tekstiviesteihin ja puheluihin. Siirtää voimakkaasti löyhkäävä taulunalku kaappiin, pois haisemasta. Josko hakisi jäätelöä tai suklaata ja katsoisi telkkaria? Olen laihtunut. Pitää syödä.

Olen sukkuloinut siellä sun täällä, eikä vapaapäivä olisi pahitteeksi, vaikka vietin niitä juuri lähes viisi peräjälkeen. Olisin taas yhden tarpeessa, mutta voisin käyttää sen toisin ja nukkua. Viime yön unet tuntuivat hyviltä, koska nukuin yksin. Olen tottunut viimeaikoina liikaa siihen, että nukun kainalossa. Tai toisessa. Se tuntuu hyvältä, mutta syö unen laatua. Rakastan nukahtaa viereen, mutta haluaisin aina herätä yksin. Aamut ovat parhautta, yksin.

Olen tehnyt musiikkia, mikä tuntuu perin kummalliselta.

Olen hullu. Lävistytän napani, suunnittelen tatuoinnin, nauran, itken ja elän. Aivan kuin jokin piilossa ollut vain kuoriutuisi esiin nahkani sisältä. Häpeän ajoittain hyvin onnellista oloani. Samaan aikaan oivallan kaikenlaista ja tajuan kuinka paljon olen antanut ympäristön paineen ja odotusten vaikuttaa itseeni. Aivan liikaa.

Toivon sydämeni pohjasta, etten ole raskaana. Olen niin hullussa mielentilassa, että jos olisinkin pieniin päin, pitäisin lapsen. En kuitenkaan usko sikiäväni.

Suuren inspiraation, hulluuden, manian ja masennuksen välillä ei ole rajoja.

Pitäisi pitää enemmän yhteyttä sisaruksiin, muutamiin luottoystäviin ja lopettaa lihansyönti.

Ei, en käytä humehia.

...Jollain lailla vastuuton olo. Kiero, hassu ja samaan aikaan aika pöljä.

Säädän aivan jumalattomasti. Mitäköhän tästä kaikesta vielä seuraa?

Yllättäen liikun taas aivan omituisessa seurassa.

Itkin eilen lapparissa. Ei pitänyt, mutta menin jotenkin sekaisin. En ole edistynyt vähään aikaan.

;-)

Auringonnousu on kyllä yksi maailman kauneimmista asioista.
Hiljalleen heräilevä Helsinki aamuviideltä. Rannat ja satamat. Kaikki laivat ja jopa kaikki se karu betoni.
Herkistyn. Onneksi meri on lähellä. Aamunkajossa kaikki näyttää niin kauniilta.

Hassua...aina kun saavun rantaan, tunnen olevani lähempänä isää. Tänäänkin.

Tänään olen jostain kumman syystä pohdiskellut paljon ikäasioita...
Aikoina ammoisina, aika lailla tarkalleen juuri tämänikäisenä mitä minä olen nyt, äitini tapasi isäpuoleni. Itse olin silloin yksitoista, isäpuoleni kaksikymmentäviisi. Tai jotain sinnepäin.

Viimeaikaisten treffiehdokkaiden ja tapaamieni ihmisten ehdottomaan kärkikaartiin kuuluu mies (vai pitäisikö sanoa kundi?), joka on itseäni yhdeksän vuotta nuorempi. Hassua kyllä, tuo ihminen päihittää aitoudessaan monet muut - etenkin ikäiseni (mikä on outoa) - ja viihdyn hänen seurassaan mainiosti. Hän lienee niitä ainoita treffaamiani miehiä, joka on tyytyväinen tilanteeseen kuin tilanteeseen sellaisenaan, juuri siinä hetkessä. Hän ei puhu tulevaisuudesta eikä tyttöystävähaaveista. Hän keskittyy sataprosenttisesti oman elämänlaatunsa rikastuttamiseen, ja minulla on onni olla satunnaisesti siinä mukana. Hyvin satunnaisesti. Pidän ja nautin tilanteesta, koska koen olevani täysin vapaa, mutta toisinaan, halutessani, niin tahtoessani, minulla on kainalo ja syli, joiden lämpöön käpertyä. Ilman sitoumuksia, ilman lupauksia.
Jos aikataulut sopivat, jos löytyy jokin aikarako, suunnittelematta. Jos törmätään.

Ja se riittää.

Moni muukin ketä kohtaan tunnen selittämätöntä, hetkellistä mielenkiintoa, on kovin nuori. En oikein ymmärrä...Olen muutenkin siirtynyt tapailemaan täysin erilaisia miehiä kuin aikaisemmin. Vastakohtia...merkillisiä elämäntapataiteilijoita. Itsenäisiä kummajaisia :)

Ja unohdan jännittää. Jokin puskee minusta esiin oman itseni ja persoonani jo ensimmäisellä minuutilla. Tunnen, ettei ole mitään menetettävää.

Juoksu alkaa tuntua kiinteytyneinä pakaroina ja reisinä. Vaikkei paino ole tippunut kuin kilon tai pari, olo on jollain lailla vetreämpi ja ketterämpi. Olen tietoisempi kehostani, samaan tapaan kuin silloin aikoinaan kun tanssin ja luistelin. Venyttelykin alkaa sujua helpommin. Keväisiin, aurinkoisiin aamuihin herääminen on helpompaa. Rakastan valoa, vaikka samaan aikaan tunnen vetoa pimeisiin öihin. Kesän lähestyminen tuntuu paremmalta kuin vuosiin.

Jatkan laulutreenejä. Eli olen onnistunut kaappaamaan entisen elämäni takaisin...aika monellakin osa-alueella. Sen lisäksi olen loikannut jonkinlaiselle oman mielenrauhan levelille, josta en halua enää koskaan palata lähtöruutuun. Toivon, että juuri tämä on vanhenemista, kasvamista. Ja jos on, tämä on huikeaa!

Juuri tänään tuntuu siltä, että on liikaa kaikkea meneillään. Ehdin kotiin aina liian myöhään, en ehdi...noh, yhtään mitään. Stressitönkin kiire voi näköjään syödä miestä. Tästä pitäisi kai pitää, koska se toinen äärilaita on sitten se kuollettava tylsyys.

Syksyllä oli rahaa kuin rantarosvolla.
Tällä viikolla olen vienyt jo pulloja kauppaan että sain kärryyn bensaa päästäkseni laulutunnille.
Todella outoa. En ole kuitenkaan huolissani, saatika onneton.

Olen tyytyväinen ja nautin elämästäni.

Pitäisi vain malttaa nukkua enemmän. Perjantaisen lappariajan jälkeen lienen taas viisaampi siitä, mihin suuntaan lääkitystä hilataan. Todennäköisesti ylöspäin. Ha.

Mitä tietsikkavirukselle tehdään? Ammutaanko se?

Olen onnistunut hankkimaan itselleni ensimmäisen tekstaristalkkerin. Sinänsä ironista, juuri näiden julkisuudessa pyörineiden aiheiden aikaan, mutta näin on... Ajattelin ensin tästäkin, että koko homma on vain jokin käytännön pila, mutta numeroa selvitettyäni en saanutkaan mitään selville. Kyseessä on prepaid-numero, josta saan aika ajoin härskejä viestejä. Jopa yksi detalji-kuvaviesti on saapunut, joka on toistaiseksi ainoa lajissaan, ja ihan myötähäpeästä deletoitu. Kaikki muut törkeydet olen varmuuden vuoksi tallentanut, mikäli häiriköinti jatkuu.
Onneksi ystäväpiiristä löytyy niin saman läpikäyneitä nais-ihmisiä kuin sellaisia miehiäkin, joiden fyysinen kokoluokka on lajia R-kioski. Jää nähtäväksi, usutanko häirikön perään virkavallan vai ryhmän. Toivottavasti äijä ymmärtää lopettaa ajoissa, vielä nyt kun osaan suhtautua asiaan lähinnä huumorilla, enkä osaa olla kovinkaan huolissani. Ainakaan niin huolissani, että toimisin asian suhteen...vielä.

Alavireisempi päivä. Lieneekö seurausta fluoksetiinilääkityksen lopettamisesta, en tiedä.
Aamulla on pakko päästä juoksemaan.

Takana tasaisempia päiviä. Muutama luottoystävä osaa vahtia syömisiäni siten, etten itse ahdistu siitä.

Tietokoneeni huutaa virusta. Jännittävää.

Unohdin jälleen laittaa pesukoneen letkun vessanpönttöön. Vessa muistutti hetken jotain eksoottista kylpylää, kun treenivaatteista irronnut värillinen vesi lainehti lattialla.

Kesken suihkun soi ovikello. Jokin merkillinen ääni korvieni välissä pisti minut hamuamaan pyyhettä ja menemään ovelle. Epäilin käytännön pilaa, koska odotin ystävää. Ehdin huutamaan "vitun apina" ja avaamaan oven, kunnes tajusin että edessäni seisoi kaksi kundia uusien puhelinluettelojen kanssa. Repesin ja olin tukehtua hervottomaan hihitykseeni. Kundien ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Palatessani suihkuun ehdin huomata kylppärin peilistä, etten ollut vielä pessyt poskille valuneita ripsivärejä. Toivottavasti pojat eivät näe painajaisia tänä yönä.

Töissä on kiirus. Tasapainotan työpäiviä ahkeralla treenaamisella. Treenipäiväkirja päivittyy siis jälleen...juuri niin kauan kuin motivaatiota riittää ja paikat pysyvät kunnossa.

Käyn säännöllisesti "treffeillä". Se on huisin hauskaa ja avartavaa tämän valaistuneen asenteeni kanssa. Se, etten tahdo ja vaadi yhtään mitään (paitsi satunnaisesti metrilakua), enkä edes haaveile mistään mikä liittyy miesten ja naisten välisiin ihmissuhteisiin, tuntuu olevan monelle aika kova pala.

Pitäisi mennä nukkumaan.

Olisi ehkä helpompaa olla tunnesyöppö. Itkeä tirauttaa elämisen tuskaa ja vetää parit lihikset päälle. Jäätelöllä.

Ärsyttävintä omassa syömishäiriössäni on se, että se iskee aina puun takaa. Vaikka nytkin tiesin, mihin päivien paasto ennenpitkää johtaa, en ollut varautunut siihen, etten enää tunne kylläisyyttä lainkaan, en vaikka söisin vadillisen pastaa ja neljän ihmisen jälkkärit päälle. Syön niin kauan kunnes tunnen että vatsani repeää ja silmäni pullistuvat päästä. Sen jälkeen kyykin yrjöllä ja yritän vapautua tuosta saastasta - usein turhaan. En osaa edes oksentaa. Minua ei lohduta enää edes tieto bulimikkojen suihinottotaidoista.

Lisättyäni liikunnan määrän potenssiin sata, kaikesta tuli vielä vaikeampaa. Yritin säännöllistää ruokailujani, syödä "oikeaa" ruokaa, mutta tuo viheliäinen "oikea" ruoka teki minut entistä nälkäisemmäksi. Nyt olen kierteessä jossa syön lähes kaiken näkemäni ja juoksen illat pitkät pois tuota paskaa elimistöstäni. Pidennän lenkkejä ilta illalta, suunnitellen seuraavaa aina jo edellisen puolessavälissä. Nyt tilauksessa on rannetietokone mittareineen, joiden avulla voin varmistua etteivät iltalenkit ole vahingossakaan alle kymmenkilometrisiä.

Ja kaikki on hyvin! Oikeastaan ihan pirun hyvin. En ole mielestäni masentunut, en surullinen. Töissä sujuu hyvin, vapaalla vielä paremmin. Olen vastuullinen mutta rento. Tapaan paljon ystäviäni, harrastan, pidän välillä hulvattoman hauskaa mutta osaan olla myös itsekseni. Ihastuselämääni (en halua enää käyttää sanaa rakkaus) kuuluu epäsäännöllisen säännöllisiä kupperiskeikkoja - ei mitään maatamullistavaa jonka takia tarvitsisi olla huolissaan. Pystyn pokaamaan miehiä ihan yhtä hyvin ja tehokkaasti kuin viisitoista kiloa sitten. Painoindeksikin on ihan normaali. Pidän säännöllistä ruokapäiväkirjaa, johon merkitsen tunnollisesti kaikki ahmimani moskat. Joka päivän perään merkitsen vuorokautisen liikuntamäärän, minuutilleen. Paastopäivien tyhjistä sivuista olen ylpeä kuin omasta jälkeläisestä.

Yritän kovasti määritellä, missä mättää? MIKÄ pistää minut syömään? Mikä pistää minut paastoamaan vaikka tiedän, mitä siitä aina seuraa. Miksi "lopetan" bulimian joka ikinen aamu, mutta jatkan sitä taas ennen auringonlaskua? Ymmärtäisin, jos ahminta liittyisi kuukautiskierron tiettyihin päiviin tai -viikkoihin...mutta ei se liity. Ymmärtäisin, jos kokisin olevani ihminen vailla itsekuria...mutta minä olen perfektionisti, enkä jätä koskaan mitään puolitiehen.
Miksi kaikki tuntuu niin fyysiseltä?

Tiedän haluavani olla täydellinen. Ymmärrän että vihaan kroppaani, mutta olen opetellut pitämään tietyistä osista ihan oikeasti, enkä vihaa sitä ollenkaan niin paljon kuin joskus ennen.
Haluan olla laihempi. Kymmenen kiloa laihempi. Kevyempi. Hoikempi, ohuempi, lattarintaisempi ja -pepumpi. Haluan ohuemmat käsivarret ja aavistuksen lommommat posket.
Onko se niin paljon vaadittu? Miksi se on niin vaikeaa?

Voisiko tämä ihan oikeasti olla geeniperimää? Alkoholistien lapsillahan on suurempi alttius alkoholisoitua aikuisina kuin niillä lapsilla, joiden vanhemmat eivät ole alkoholisteja. Voisiko tuo biologinen perimä altistaa minut tälle ruoka- ja sokeririippuvuudelle? Eihän alkoholistikaan voi juoda vähän, tai kohtuudella. Ehkä minunkin pitäisi lopettaa kaikenlainen syöminen ja miettiä jokin muu keino millä pitää itseni hengissä.

Ei ole kohtuutta. Omassa maailmassani ainakaan.

Asiat muuttuvat, parantuvat, korjaantuvat. Jotain tapahtuu aina, johonkin suuntaan.

Ainoa asia, mikä ei näemmä muutu koskaan, on suhteeni ruokaan.
Olen taas hurahtanut nutraamiseen, paastoiluun (joka katkeaa aina välillä), eikä viikosta löydy enää päivää jolloin söisin normaalisti. Paino on toistaiseksi pysynyt normilukemissa.

Ei siis mitään radikaalia, mutta tiedostan liian hyvin mädäntyneen asenteeni tähän kaikkeen. Saan hoitoa, joka on kultaakin kalliimpaa, josta minun tulisi olla kiitollisempi kuin mistään muusta. Ja mitä minä teen? Kuljen pisteestä A pisteeseen D, jonka jälkeen bongahdan kuin bumerangi takaisin A:han, lähtökuoppiin.

Tiedän, etten pysty koskaan hyväksymään kroppaani sellaisena kuin se on. Pitäisikö tuon asian antaa vain olla, eikä enää edes yrittää tehdä töitä sen eteen, että vielä jonain päivänä asia muuttuu.
Koska ei se muutu.


sä kerroit niitä samoja vitsejä läskeistä naisista
ja mä yritin pysyä hoikkana jo toista talvea
söin niitä jääpaloja mun kokislasista
ja yritin jäätyä kii jäätyisinpä mä kii

taas tuli talvi taas tuli yö
hampurilainen jota en syö
taas tuli talvi taas tuli yö
eikä mun sydän enää lyö

Jippu - Huono mies

...Yritäpä vain
vielä kerran,
Kävellä ylitseni,
riistää unelmani,
kahlita varjoni

Yritäpä vain,
kerran uudestaan
Päättää puolestani
pyörtää sääntöni
piirtää itsesi

En kastu enää,
vaikka taivaalta sataisi alas koko eilinen
En tunne mitään,
vaikka putoaisin läpi jäiden
En jää kuihtuneena riutumaan,
vaikka söisin nyt viimeisen palasen

Yritäpä vain,
vielä kerran
Tehdä tyhjäksi,
väistää lupauksesi,
pyyhkiä kirjasi

Yritäpä vain,
kerran uudestaan
Kääntää poskeni,
hajottaa mieleni,
liimata ehjäksi

En kastu enää,
vaikka taivaalta sataisi alas koko eilinen
En tunne mitään,
vaikka putoaisin läpi jäiden
En jää kuihtuneena riutumaan,
vaikka söisin nyt viimeisen palasen

-Siiri Nordin-

******

Tänään en taas pysty muistamaan, kuinka olen joskus pystynyt elämään parisuhteessa. Kaikki entinen tuntuu kauhean kaukaiselta, enkä osaa enää nähdä itseäni vastaavanlaisessa tilanteessa. En osaa enää ajatella asuvani muutamaa kilometriä kauempana keskustasta.

Avaan ikkunoita, että kuulen äänet. Raitiovaunujen kolina saa minut rauhoittumaan. Tekemättömyyskin tuntuu aktiiviselta, kun voi maata lattialla tiedostaen, että kaikki on ihan lähellä. Tarvitsee vain aukaista ovi ja mennä. Tai sitten jäädä. Pääasia on, ettei tarvitse suunnitella mitään etukäteen. Etenen nykyisin vailla suunnitelmia, täysin mielivaltaisesti mielitekojeni mukaan. Se tuntuu nyt oikealta. En uskalla sopia mitään kenenkään kanssa, koska mieleni saattaa muuttua hetkenä minä hyvänsä. Olen hankkinut jopa festarilippuja kesäksi ilman että olen suunnitellut meneväni minnekään kenenkään kanssa, vailla tietoa milloin saan pitää lomani - jos saan :) Onpa valmiina hotellihuoneita ja lippuja, jos silloin siltä tuntuu.

Viikoilla ja viikonlopuilla ei ole oikeastaan merkitystä. Olen ollut töissä päiviä, iltoja, öitä ja varhaisia aamuja, niin arkena kuin pyhänä. Saatan tehdä työvuoron aamuviidestä iltayhdeksään tai puolestapäivästä iltaseitsemään. Saatan pitää vapaapäivän, käydä välillä kotona (tai töissä) ja jatkaa taas, tai sitten nukkua pidempään, tulla ja mennä. Kaikesta on tullut jollain lailla niin epäsäännöllistä, että olen menettänyt lähes kaiken kontrollifriikkeyteni! Aika huikeaa. Tuntuu ihan siltä, kuin liukuisin ajasta, päivästä ja paikasta toiseen, ja asiat vain lutviutuisivat jollain lailla, ihan siinä sivussa. Loppujenlopuksihan kaikki kyllä onnistuu.

Humallun vapaudesta, joka sallii minun ihastua vaikka joka toiseen vastaantulijaan. Hykertelen ja hymisen tajutessani, että kaikki mitä tunnen jos tunnen, on jonkinlaista suunnittelematonta sattumaa. Rakkaus kuulostaa kömpelöltä, kaukaiselta ja selittävältä sanalta. Minulle riittää aivan hyvin tuo epämääräinen ja satunnainen kemia. Se sallii minun juosta pois, aina. Eikä kukaan pidättele, pidä kiinni, koskaan. Olen vapaa, ikuisesti.

Hymyilen ja katson taas taivaalle. On kesäaika. Huomenna on huhtikuu.

Valoisia öitä. Valtavaa :)

Vähän turhan lujaa on mennyt. Kaiken jännittävän jälkeen iski ihottuma, joka lienee oire lääkkeiden vaihdosta. Näytän rupikonnalta. Sitten kramppasi selkä. Tänään kärvistelin ja makasin sitten ensiavussa jokusen tovin, kun kankkuun tuikattu relaksanttipiikki aiheuttikin jonkinlaisen shokkireaktion, tipauttaen pulssini ja verenpaineeni hieman alakanttiin. En muista moista kohtausta ihan lähimenneisyydestä...
Hoitaja kysyi pulssia mitatessaan, että mahdanko olla urheilija. Todella... :)

Kärsin myös epämääräisestä morkkiksesta. Nyt on pakko yrittää rauhoittua vähän. Kohta kaikki valuu sormieni läpi enkä saa minkäänlaista otetta yhtään mistään, jos jatkan samanlaista säätämistä ja hypervauhtia. Kontrollin menettäminen ja totaalinen holtittomuus on minulle aivan uutta. En missään nimessä halua tottua kumpaiseenkaan. Kerjään vain ongelmia.